perjantai 8. helmikuuta 2013

Sanoja surusta

Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä, hengittää. Katsella surua ihan läheltä. Samalla tavalla, kuin lapsena kun löysi metsästä pienen ihmeen: kävyn, jonkun pienen ötökän. Sitä vain katseli ja kummasteli, unohti ajan kulun.

Suru on ollut minulle aiemmin melko vieras seuralainen. Se on vain lennähtänyt sisään ja löytänyt aina tiensä ulos. Nyt se on muuttanut luokseni asumaan ja koitan tutustua siihen, tulla tutuiksi. Me istumme vastakkain aamiaispöydässä, koitan käsittää mitä se täällä tekee, mitä sen kanssa tehdään.
Sen kanssa on vaikea keksiä jutun juurta, hiljainen vieras.

En edes halua ajatella millaiseksi se kasvaa, jos on menettänyt jonkun ihan iholta, lapsensa. Tämän surun vielä voi kesyttää, hyväksyä, mutta sellainen suru... sen alta ei saa henkeä.

Olen lukenut paljon surusta, surutyöstä. On hienosti sanottu, että "selviytyäksemme surusta meidän on ymmärrettävä sitä." Jos ei ymmärrä kuolemaa niin kai voi koittaa ymmärtää edes surua?
Surun rappusista lyhyesti esim. täällä: http://www.kaavinkivi.fi/index.php?p=sanojasurusta&i=1
On ollut mielenkiintoista huomata millä rapulla seisoo... Ai noin alussa vasta..

Sillä taidan olla vieläkin harhakuvitelmissa. Vasta kolme kertaa tapahtunut on tavoittanut mieleni kokonaan. Kuin mustaan laatikkoon olisi puhkottu sukkapuikolla reikä ja hetken todellisuus olisi paistanut sisään. Sitten reikä taas umpeutuu ja alkaa kuvitelmat siitä, että kaikki palaa vielä ennalleen. Että huomenna soitan isälle ja kerron, että täällä on tapahtunut ihan hulluja sillä aikaa, kun olit pois. Kerron ihan kaiken, hautajaiset ja kanttorin mokailut, kauniit kukat ja ihmisten ikävän.
Me nauramme tikahtuaksemme helpotuksesta ja sille miten väärässä kaikki olimme.
Sillä ethän sinä ole kokonaan pois...ikuisesti pois.... Kyllähän tähän vielä joku ratkaisu löytyy...?

Pikkuhiljaa tietää jo paremmin, ettei löydy. Mutta ihan vielä sitä ei usko.


Jotain näissäkin mäissä aina oppii, vääjäämättä. Se mitä minä olen jo vähän oppinut on se mistä elämässä loppujen lopuksi onkin ehkä kyse. Että ei ole kiire minnekään. Ei edes pois tästä epämukavuudesta joka seuraa siitä, että kaikkea ei käsitä, kaikkea ei tunne.

Että keho kertoo paljon asioita, se on paljon viisaampi ja rehellisempi kuin mieli. Sitä pitää huoltaa ja sille antaa erityishuomiota. Lempeydellä. Miten väärin olenkaan kehoani kohdellut vuosikausia.. patistanut, tuuppinut ja moittinut.

Varasin paikat jokavuotisiin eheytymispaikkoihini: kevään retriittiin ja matkan Kreetalle, Kalivesin kylään.

Opettelen hengittämään syvään ja hitaasti tänään, huomenna, ylihuomenna.

Hengittele sinäkin. Ulkona on jo aavistus keväästä.

12 kommenttia:

  1. Puit tavattoman kauniiksi riveiksi tuntojasi surusi keskellä. Toivon päiviisi enenevää valoa. Meille on annettu tunteet ja niille kaikille on tilansa ja aikansa. Kaipuu kaihertaa ja hiljalleen kuin huomaamatta alkaa muuttaa muotoaan. Suru muuttuu kauniiden muistojen ketjuksi, arvokkaaksi voimavaraksi.
    Anoppini on joskus sanonut, ettei tässä elämässä enää mikään voi häntä satuttaa ,kaataa kokonaan kumoon, kun on selviytynyt oman lapsensa kuolemasta, on kokenut pahimman. Mieheni sisko menehtyi ollessaan 14-vuotias.

    Lempeää viikonloppua♥

    VastaaPoista
  2. Voimia sinulle tähän hetkeen♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos.♥
    Voimia on, kärsivällisyyttä pitäisi saada jostain lisää tähän suruun ja koko elämään... On vaikea alistua sille asialle,että suru kestää aikansa. Sen haluaisi pikakaelata eteenpäin, mutta eihän se niin mene. Elämää pitäisi vain osata elää tässä ja nyt :)

    VastaaPoista
  4. Kirjoitat niin kauniisti. Sanojesi kautta pääsen itsekin lähelle, ikäänkuin nuuhkaisemaan surun tuoksua. Omalla kohdallani kaikki menetykset ovat vielä edessäpäin. Omaan haavoittuvaisuuteeni olen sen sijaan päässyt tutustumaan ihan läheltä. Joitakin vuosia sitten jouduin yllättäen kiireelliseen leikkaukseen aivokasvaimen poistoa varten. Kaikkea ei voitu poistaa, mutta oireet hävisivät ja elämä normalisoitui. Kärsivällisyyttä olen myös joutunut opettelemaan. Ja hyväksymistä ja nöyrtymistä. Kiitollisuus on silti suuri. Toivon iloa sinunkin elämääsi, ja pieniä onnen murusia rakkauden helminauhaan. Yksi kerrallaan. Elämä on niin kaunis.

    VastaaPoista
  5. Ai niin. Unohdin kysyä siitä keväisestä retriitistä... Mitä se pitää sisällään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minttu! Olet kokenut ison pysäytyksen. Sellaisen varjossa varmasti valokin piirtyy selvemmin esiin ja elämälle osaa olla kiitollinen. Kun lapsia on näin monta, kun minulla, niin elämässä on aina iloa, myös surullisina aikoina. Toki sitä hetkittäin miettii, että milloinkohan sitä nauraa taas kuten joskus ennen: Vapautuneesti, vatsan pohjasta saakka. Olen niin niin pitkään murehtinut.. alan vasta kuoriutua sen alta. Syöpää en jaksa enää yhtään ajatella, enkä siitä kenenkään kanssa puhua. Kiintiöni on nyt täysi. Se sallittakoon.

      Olen käynyt joka kevät Tuomasyhteisön retriitissä Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa. ihana paikka! Hiljaisuus hivelee korvia, linnut, järvi, huilumusiikki kappelissa auringon laskiessa... MIten eheyttävää se onkaan. Suosittelen!! Ohjelma on tiivis, mutta täysin vapaaehtoinen. Muistaakseni täällä blogissakin on sieltä kuvia, kurkkaa sivupalkista löytyykö kohtaa retriitti..Uutena paikkana huomasin Villa Mandalan Porvoossa, varmasti todella hieno ja laadukas. Kannattaa googlettaa.

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Hei Hanna. Osanottoni myös mammasi poismenon johdosta. Käyn kurkkimassa kuulumisiasi, vaikken mitään puumerkkiä usein jätäkkään. :)

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus.
    Kiitos vierailustasi blogiini. Parasta oli, että näin sitten minäkin löysin taas uutta ihanaa luettavaa :) Näin pikaiseen juttujasi selattuani meillä näyttäisi olevan monta ihanaa yhteistä harrastusta... Ehkä otan ihan pikkuisen etumatkaa kevääseen ja kylvän ne kevätkaudenavajais-tomaatinsiemenet jo ennen kuunvaihdetta. (Se on se perinteinen päiväni :)
    Ja voi miten niille gluteenittomille pullille kävi... Mutta onhan rieskatkin tosi hyviä :)

    VastaaPoista
  8. Kiitos Johanna! Ollaan kuulolla. Laitoin blogisi sivupalkkiin niin pysyn mukana. Taatusti sinua kiinnostava kirja tulossa esittelyyn...ehkä jo tänään :)

    VastaaPoista
  9. Hei ystäväinen, tulin vastavisiitille ja hoksasin, että minäkin taisin kadottaa sinut kartaltani jossakin vaiheessa. Mukavaa, kun yhteys jälleen löytyi!

    Niin kauniisti ja rohkeasti kirjoitat surustasi. Toivon sinulle lämpöisesti voimia askeltaa omaa surupolkuasi itseäsi kuunnellen ja hyvää huolta pitäen.
    Itse koen omia surukokemuksiani ja menetyksiäni vasten, jotta suru on minussa varmasti koko loppuelämäni, kuin pesänsä tehneenä, mutta olen jo paremmin sinut sen kanssa ja suhtaudun siihen levollisemmin. Suru asustaa taka-alalla, mutta yhä ajoin se saattaa roihahtaa kuin tsunamin lailla - tiedän kuitenkin sen ystäväksi. Suru on opettanut paljon, elämänarvoista, kokemaan kiitosmieltä ja hetkiin tarttumisen taidosta, ja toisaalta vahvistanut kohtaamaan entistä rohkeammin luopumista ja elämän kipuilua kriiseineen.

    Valoa ja voimaa kerallesi♥

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.