perjantai 28. joulukuuta 2012

Ja joulu sitten tuli, kuten se aina tekee. Se näytti samalta, tuoksui ja maistui samalta, sen äänet olivat tutut: laulut ja naurut. Sen jälkeen näytti samalta: Roskia täynnä oli lattia, lahjakääreitä ja punaisia naruja. Siinä oli kaikki kuten siinä pitikin olla.

Ja silti se oli jotain muuta jota ei koskaan ennen. Se oli joulu jossa sisälläni oli tyhjä aukko, jonne joulun valo ja lämpö eivät ulottuneet. Siellä satoi hiljalleen lunta, värisytti, mutta kukaan ei voinut poistaa vilua. Sellaista kylmää, jonka kohtaa, kun joku on peruuttamattomasti poissa. Ikuisesti. Kuin katselisi maisemaa lasin takaa, näkee kaiken, ymmärtää kaiken, mutta ihan kokonaan ei sitä tunne.

Sellaisia päiviä kului monta, hiljaisia. Päiviä jolloin ei ajattele mielestään mitään, mutta ajattelee lakkaamatta. Jäsentää uutta todellisuutta, hyväksyy. Tekee sopua peruuttamattoman kanssa. Olen ottanut joogan jokapäiväiseksi avukseni, antanut kehon taipua ja pysähtyä, jotta tunteet saisivat liikkua vapaammin. Se toimii.

Tänään heräsin hyväntuulisena, en ymmärtänyt miksi. Kävin ostamassa paidan hautajaisiin, pojille puvut. Kotimatkalla kaupasta sen huomasin: auringonpaisteen! Minä luulen, että isä lähetti sen minulle. Taivas oli niin kaunis! Hän halusi nähdä hymyni. Ja minä hymyilin hänelle, korkealle... melkein vilkutin.







Voikaa hyvin.

12 kommenttia:

  1. Voi miten surullista :`( Otan osaa suureen suruusi lämpimin halauksin <3 <3 Minulla oli suru viime jouluna ja ei ollut oikein innostusta koko jouluun, rakas mummuni haudattiin 16.12.2011 eli juuri ennen joulua, jotenkin joulu on nyt erilainen, tunteikas.
    Voimia ihan roppakaupalla teidän koko perheelle <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Sepäs se, kun tämäkin kuolema tuli 18.12, sen tietää, että joulua se varjostaa ja varmasti joka vuosi tästä eteenpäinkin jollain tavalla. Tunteita ja värejä tulee siihen lisää ja käynti hautausmaalla.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! ♥ Kyllä täällä jo pärjätään, hautajaiset ovat sitten seuraava koitos...

      Poista
  3. En pystynyt kommentoimaan sinulle ensimmäiseen postaukseesi aiheesta, anteeksi! Itkin lukiessani isoa tuskaa pois sisältäni joka tuli myötäeläessäni sinun surussa. Minulla oli toinen Joulu nyt äidin poisnukkumisen jälkeen. Äitini kuoli myös syöpään. Hän sairasti 8 vuotta. Joten Elina, Otan osaa suureen suruusi <3 ja toivon hymyjä sinulle lisää, niitä tarvitaan kaikkien niiden kyynelien jälkeen ja lomassa, itse itken vieläkin ikävää viikoittain.
    Toinen Joulu oli huomattavsti helpompi, joskin huomasin edelleen karttavani asioita joita äidillä oli tapana laittaa ja tehdä, niihin en ollut vielä valmis...
    Ehkä ensi Jouluna...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun kuolemasta on näin lyhyt aika, ikävä ei ole vielä asettunut taloksi. Niin tunnen. Eilen mietin, että syöpä on kuin haarniska ihmisen päällä, vuosi vuodelta siihen kasataan lisää osia ja puku muuttuu aina vain painavammaksi. Lopulta se on jo niin raskas, että sen kanssa juuri ja juuri pystyy kulkemaan, mutta kantaja ei sitä enää edes huomaa. kun kuolema sitten tulee ja haarniska putoaa, olo kevenee. Se on kummallista kaiken sen surun keskellä. Saavuttaa rauha. Isäni ehti sairastaa kolme vuotta keuhkosyöpää, alkuun ennustus oli paljon lyhyempi. Loppua kohden alkoi tulla koko ajan uusia oireita ja tavallaan sitä osasi varautua, että aikaa ei ole enää paljon. Olen itkenyt jo vuoden etukäteen, viimeiset kesät, isänpäivät ym. Juuri nyt tuntuu, että opettelen elämään ilman haarniskaani ja vasta sitten ikävä astuu esiin. Sellaisista asioista joita haluaisin kertoa ja näyttää isälle. Minulla on ihmeellinen tyyneys, olen nukkunutkin paremmin kuin kolmeen vuoteen. Varmaan siksi ettei tarvitse enää pelätä,pahin on jo ohi. Otan osaa Krista myös sinun suruusi, on hyvä itkeä. Itku on sielun hengitystä.♥

      Poista
  4. Voimia sinulle ja teille kaikille! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos♥ lapset jatkavat arkea ja elämäänsä, iloitsevat ja nahistelevat tuttuun tyyliin.. :)

      Poista
  5. Elina,
    on tavallaan surullista, mutta myös helpottavaa,
    että elämä jatkuu rutiininomaisesti.
    Jouluja ja keväitä tulee ja menee,ilman sitä rakasta joka lähti pois.

    Aikuisen elämä ei aina ole helppoa.Tulee vastoinkäymisiä, joutuu
    luopumaan rakkaistaan, vanhemmistaan.Meidän aikuisten osa on elää
    eteenpäin, koska uusi sukupolvi elää taas elämänkierron mukaan meidän
    tukemme varassa.

    Toivon sulle elämään kuitenkin pieniä ilonpilkahduksia, kuten sen isäsi
    lähettämän auringonpaisteen.Minä uskon myös sen kaltaisiiin asioihin.
    Meidän rakkaat taivaasta kyllä kulkevat rinnallamme tukena vaikeina hetkinä.

    Enkeli mukaasi raskaana aikana <3

    t. Eija

    VastaaPoista
  6. ♥Kiitos Eija!
    Juuri näinhän se on. Laitoin isäni nuoruudenkuvan facebookkiin ja muutama kommentoi Isän näyttävän ihan pojaltani. Siitä tuli hyvä mieli, niinhän se menee. Elämä jatkuu ihmisissä jotka jatkavat täällä. Minä en ole ollenkaan yksin, perheemme on valtava voimavara, siitä kiitän. Isäni muistetaan ihmisenä joka oli aina positiivinen ja juttelevainen, aina muisti sanoa hyvän sanan lähimmäiselle, kiittää. Opiskeli vielä viime vuosina hierojaksi ja teki siinäkin kaiken niin hyvin kuin osasi, valitsi musiikit ja tunnelmat asiakasta ajatellen. Isä ei haluaisi nähdä minun itkevän ja pysähtyvän tähän.
    Tuntuu ihan, että niitä enekelitä tässä nyt onkin!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.