perjantai 28. joulukuuta 2012

Ja joulu sitten tuli, kuten se aina tekee. Se näytti samalta, tuoksui ja maistui samalta, sen äänet olivat tutut: laulut ja naurut. Sen jälkeen näytti samalta: Roskia täynnä oli lattia, lahjakääreitä ja punaisia naruja. Siinä oli kaikki kuten siinä pitikin olla.

Ja silti se oli jotain muuta jota ei koskaan ennen. Se oli joulu jossa sisälläni oli tyhjä aukko, jonne joulun valo ja lämpö eivät ulottuneet. Siellä satoi hiljalleen lunta, värisytti, mutta kukaan ei voinut poistaa vilua. Sellaista kylmää, jonka kohtaa, kun joku on peruuttamattomasti poissa. Ikuisesti. Kuin katselisi maisemaa lasin takaa, näkee kaiken, ymmärtää kaiken, mutta ihan kokonaan ei sitä tunne.

Sellaisia päiviä kului monta, hiljaisia. Päiviä jolloin ei ajattele mielestään mitään, mutta ajattelee lakkaamatta. Jäsentää uutta todellisuutta, hyväksyy. Tekee sopua peruuttamattoman kanssa. Olen ottanut joogan jokapäiväiseksi avukseni, antanut kehon taipua ja pysähtyä, jotta tunteet saisivat liikkua vapaammin. Se toimii.

Tänään heräsin hyväntuulisena, en ymmärtänyt miksi. Kävin ostamassa paidan hautajaisiin, pojille puvut. Kotimatkalla kaupasta sen huomasin: auringonpaisteen! Minä luulen, että isä lähetti sen minulle. Taivas oli niin kaunis! Hän halusi nähdä hymyni. Ja minä hymyilin hänelle, korkealle... melkein vilkutin.







Voikaa hyvin.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Tulkoon joulu

Lunta sataa hiljalleen, puurot on jo syöty, kalenterit avattu. Punaisia lakkeja hyörii pitkin tupaa, lapsia jännittää. Juhlapöytä on katettu tänä vuonna valkoisin linnuin ja säihkyvin kivin.
Katse nousee kohti korkeuksia tuon tuosta. Tulikin erilainen joulu, mutta joulu kuitenkin.
Tuokoot joulu jokaiselle sitä jota siitä etsii, lepoa uupuneille, rauhaa rauhattomille, iloa, ja valoa.
Teille kaikille!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kun tuuli käy hänen ylitseen..

Piti päivittää jouluaskarteluista, joulukorteista ja piparkakkutalosta. Lasten naurusta, tonttujen taiasta. Mutta tulikin sitten ihan muuta. Tuli puhelu, jonka jälkeen kaikki on peruuttamattomasti toisin ja minä olen lapsi ilman isää. Kolmen vuoden taistelu on nyt ohi, syöpä voitti. Se melkein aina voittaa, lopulta. Hirveän epäreilua.
Koko taistelun aikana en toivonut mitään muuta, kuin sitä, että jos ( ja kun) loppu tulee, se olisi lempeä. Tuudittaisi uneen huomaamatta, vähän yllättäenkin. En saanut sellaista loppua tälle tarinalle. Yllätyksen kyllä. Samalla huomasin, että ei tätä tarinaa voinutkaan käsikirjoittaa. Ei voinut kirjoittaa suruakaan siihen valmiiksi, vaikka niin paljon vähitellen itkin. Varastoon, valmiiksi. Melkein kolmen vuoden ajan. Että sitten ei enää tarvitse, nyt ei enää tarvitse. Ei se mennyt niin. Suru on jo täällä, en saanut sitä harhautettua. Enää voi valita vain sen miten sen kanssa alkaa elää. Millaisen suremisen taidon välittää lapsille. Hirveän monet ihmiset ovat tukossa ja lukossa, eivät enää osaa surra. Suru työnnetään taka-alalle, koitetaan lakaista pois, suorittaa jonkun tehokaan ja nopean kaavan mukaan. Korjataan pillereillä se mikä jää sielulta kesken.
Minä- olen päättänyt soljua aaltojen mukana, oli meri miten myrskyisä tahansa. Antaa tulla! Tähän minä haastan itseni, pelotta. Tiedän jääväni pinnalle.
Kotiin tulvii kukkia, olen siunattu monella rakkalla ystävällä jotka minua ajttelevat juuri nyt, näkevät vaivaa näyttääkseen sen, että kulkevat rinnalla. Lämpö ja huolenpito tuntuvat syvällä sydämessä saakka. Kiitän kaikkia minua ja perhettäni muistaneita.


Näin raukkamaisen taudin rinnalla kulkeminen on muuttanut minuakin matkan varrella toisenlaiseksi, totisemmaksi, kyynisemmäksi. Huolettomien päivien ilo on ollut vain välähdyksinä läsnä. Välillä on pelästynyt omaa nauruaan, kun on unohtanut hetkeksi sen, että selässä kulkee huolilla lastattu painava reppu.

Olen ollut niin monta sataa (tuhatta) tuntia huolissani, että olen jo tottunut siihen. Olen opiskellut tuntikaupalla tietoa syövästä, etsinyt ratkaisua, vaihtoehtohoitoja, lääkäreitä, homeopaatteja, akupunktiota.. Olen aina korjannut kaiken, olen aina ratkaissut kaiken. Minuun voi aina luottaa. En ole voinut hyväksyä, että tähän en pysty, ettei ole mitään keinoa. Miten sellaisen avuttomuuden kanssa eletään?

Ei isäkään siihen kyennyt, hän eli vielä täynnä suunnitelmia. Katse oli kohti joulua, ensi kevättä, uusia polkupyöriä... Puhuin hänen kanssaan iloisesti vain muutamia minuutteja ennen...hiljaisuutta. Jos vain olisin tiennyt, että ne sanat jäävät viimeiseksi, olisin valinnut ne toisin. Kertonut sen, että (välillä) vaikeakulkuisesta matkastamme huolimatta ja juuri siksi, hän on minulle niin rakas etten millään halua päästää hänestä irti... että minä tarvitsen häntä vielä. Kauan.

Mutta niin kaikki loppuu, hattu seisoo naulakossa, hanskat odottavat ovella, kahvi jäähtyy kuppiin.. Kaikki millä oli merkitystä vain hetki sitten on nyt täysin turhaa. Poliisit kaartavat isän pihasta, hautaustoimiston auto lipuu pihatietä. Hakevat uusia vainajia, kohtaavat uusia tilanteita. Epäuskoinen vaimo jää itkemään lohdutonta itkuaan tyhjään taloon. Koiranpentu hyppii vasten hänen jalkojaan, Toivo nimeltään. Mietin pitäisikö nimi nyt vaihtaa.
Kotona odottaa postilaatikossa joulukortti isältä. Elämäni viimeinen. Puristan sen rintaani vasten.

Kuolema on se puoli elämää, jota ei voi paeta.
Lupaa kysymättä se opettaa meille, että on asioita,
joille emme voi mitään, vaikka niin luulimme.
Mutta se ei ole koko totuus, sillä
jokainen loppu tuo tullessaa uuden alun.
(Stephanie Ericsson)

lauantai 8. joulukuuta 2012

Perusasioiden (=patojen?) ääreen

Istun sohvalla, kädessäni on kuuma glögi ja uusi kirja, takassa rätisee tuli. Lapsia on uitettu kylpylässä, nyt osa pelaa vieressä monopolia. On hyvä olla.
Kääriydyn torkkupeittoon, laitan villasukat jalkaan.
Uusi kirja odottaa että pääsen siihen käsiksi. Olen jo utelias sen suhteen.
Minusta tuntuu, että minua on jo pitkään kutsuttu matkalle, eteeni on avattu ovia ja ohikulkevat ihmiset ovat pudottaneet tielleni tiedonjyviä. Kaikella on ollut tarkoituksensa, silläkin että en kaikkea ole kuullut tai kuunnellut. Minua on haastettu miettimään hyvinvointia kaikilta sen osa-alueilta. Palaan perusasioiden äärelle, henkisen, fyysisen ja sosiaalisuuden kolmioon.
Tuntuu, että olen ottanut kasvatusasioissakin syvemmän näkökulman. Tehnyt pieniä ja suuria korjausliikkeitä säännöllisesti  jo parin vuoden ajan. Lukenut ja oppinut lisää. Ensin se oli siirtymistä luomuun ja luopumista eineksistä, uteliasta katselua kasvisten suuntaan, sisällysluetteloiden tutkimista ja lisäaineisiin perehtymistä.
Kauppareissut kestivät kauan mutta nyt jo tiedämme mitä ostamme. (ja joskus välillä lipsumme, sipsien suhteen tekee välillä tosi tiukkaa)
Tiedän jo, että (tarpeeksi) tummalla luomusuklaalla ja pähkinöillä herkuttelu on hyvästä.. :)

Sitten, kun minusta tuntui, että perusasiat olivat jo kunnossa alkoi kiinnostaa koko ravinnon suurempi merkitys. Sen ajatuksen kiteytyminen päässä, että OLET MITÄ SYÖT.
Ravinnon merkitys fyysisiin ja psyykkisiin sairauksiin avautui monelta taholta tietoisuuteeni. Antti Heikkilän ja Paula Heinosen ajatukset ovat tulleet tutuiksi, karppaukseen emme silti ole innostuneet. En ikimaailmassa uskaltaisi tehdä niin radikaaleja muutoksia lasten ravitsemuksen suhteen... ja silti samalla teen valintoja joka päivä. Rakennan heidän fyysisen kivijalkansa juuri nyt. Rakennan sen kehon ruuallani mistä he kasvavat. (talkoissa mukana toki koulu ja päiväkoti ymv.)
 Ei vain henkinen pääoma ja turva vaan samalla se kaikki muu... Nyt kun silmäni ovat auenneet hitaasti mutta varmasti tunnen valtavaa vastuuta... Mitä ihmettä olen aikoinani ajatellut ostamalla suklaamuroja aamiaiseksi? Tarjoamalla 100% vehnästä valmistettua paahtoleipää välipalaksi? Apua, taisin joskus ostaa jopa siihen päälle jopa suklaalevitettä! (montakohan e koodia siinäkin oli) Miksi meillä käytettiin niin monta vuotta ei-täysjyvä viljatuotteita? Miksi emme juottaneet lapsille luomumaitoa alusta asti? Olisiko pitänyt välttää soijamaitoa (ja muovipulloa), kun tyttäreni oli vauva?
Ihminen on mielenkiintoinen olento:
Se mitä joskus pitää hyvänä ideana voi toisella kohtaa elämässä tuntua järjettömyyden huipulta!
(No, olihan tupakkakin joskus olevinaan terveytuote)
Samalla oma asenteeni muihin ihmisiin, jotka olivat aikaani paljon edellä, on joutunut tarkastelun alle. Muistan kun ystäväni soitti ja pyysi katsomaan minua tv ohjelmaa ruuan geenimanipuloinnista. (Vuosia sitten.) En koskaan katsonut sitä enkä ollenkaan tajunnut mitä tekemistä koko asialla olisi minun kanssani? Mehän syötiin jo terveellisesti, asumme Suomessa. Miten minua liikuttaa joku jenkkien viljelyjuttu? Taisin vähän (paljon) tuhahdella. Asia muistui mieleeni tänään kaupassa, kun ostin itselleni koemielessä mantelista tehtyä maitoa. Vieressä olevat soijamaidot toistivat tekstejä, että eivät sisällä geenimanipuloitua soijaa. Automatkalla koitin kysellä aiheesta mieheltä, olimme molemmat aika pihalla. Olisinpa katsonut sen ohjelman silloin niin nyt tietäisin asiasta enemmän. Tähän pitää myös perehtyä... että onko soija siis hyvä vai paha?
Toinen ihmettelyn aika koitti, kun tapasin äidin joka suvun vakavien mielenterveysongelmien vuoksi oli jättänyt kokonaan perheensä ja kahden lapsensa ruokavaliosta pois viljat ja maidon. En ollut koskaan sitä ennen kuullut että sellaisella tempulla voitaisiin vaikuttaa lasten mielenterveyteen. Olin aivan varma, että hän on väärässä.(olenhan minä sentään mielenterveystyön ammattilainen ;) Kunnes luin, opin lisää ja tajusin hänen pointtinsa. Hämmästyin! (Ravintoasiat näyttävät puhututtavan myös adhd:n ja autismin yhteydessä)
Aion kyllä jatkaa matkaa, oppia jatkossakin ja samalla tajuta kaikesta taas niin paljon vähemmän, niinhän se menee.
Tuntuu, että koko ajan tulee uutta tietoa, vitamiinit ja ravintoasiat ovat tapetilla. (vai kiinnitänkö niihin vasta nyt huomiota?) Jokainen tietää jo, että ainakin d vitamiinia pitää syödä, E621 karttaa, aspartaamiin suhtautua varauksella, valkoista vehnää väheksyä, suolistoa vaalia ja alkoholia välttää. Mitä kaikkea muuta vielä seuraakaan? Se on mielenkiintoni kohde juuri nyt. Mietittekö te joskus näitä juttuja vai meneekö ihan yli hilseen? Olisi todella mielenkiintoista kuulla ajatuksianne.
En edes yritä keksiä mitään aasinsiltaa ravitsemuksesta tähän peuraan (koska en edes syö riistaa)... mutta rakastan peurakoristeita! Tämä on uuden kynttilänsammuttimen pää. (Etolasta) Niin kaunis! Harmi vaan, kun meillä niin kauhean moni haluaa puhaltaa aina kynttilät, että taitaa jäädä koristeeksi..
Tunnelmallista ja terveellistä iltaa jokaiseen kotiin, huomenna saa sytyttää toisen adventtikynttilän... joulu lähestyy.. <3

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Joulu hiippaili tupahan

Joulu hiippaili tupaan. Pakkanen narisutti nurkkia ja paukutteli puita, mutta meille alkoi jo joulun lämpö. Kynttilänvalossa puuhasteltiin, pientä pikkujoulukuusta koristettiin. Jokainen lapsi taikoi siihen koristeet, malttoi olla maistamatta.


Pieni ja soma kuusi "kadettiin" Ikeasta, eipä uskoisi muoviseksi...monen vuoden iloa tästä riittää!
Kuusen alla pienet hiihtäjät hiihtävät jokajouluista matkaansa. (öisin varmasti supattavat keskenänsä)
Ensimmäisen adventin kunniaksi yhdessä valmistettiin lasten toivepäivällistä: pizzaa ja limsaa!
Vanha adenttipossu kaivettiin kaapista kunniatehtävää vastaanottamaan.
Joululauluja kuunneltiin, tanssittiin ja laulettiin. Odotusta täynnä jo isot ja pienet, kirjeitä joulupukille siellä ja täällä...millä malttaa vielä monta viikkoa? Äidille odotuskin on jo se joulu, ja ehkä eniten juuri se.
Ihanaa ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3