tiistai 26. kesäkuuta 2012


Ne jotka ovat vierailleet Roosassa talossa jo aikoja sitten muistavatkin, että isäni on vakavasti sairas. Hän sairastui yli kaksi vuotta sitten keuhkosyöpään. (Ei tupakoi)
Tämä kaksi vuotta on ollut pitkä tie, tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Välillä on tuntunut oudosti siltä, että  tautiin on jo tottunut. Tuudittautunut ajatukseen, että siellä se kasvain on ja tilanne säilyy ennallaan. Mutta eihän se niin mene, kun kyseessä on syöpä. Juuri kun asian kanssa oppii elämään, se kyllä muistuttaa itsestään ja lisää pökköä pesään. Pitää huolen siitä, että sitä ei unohdeta.

Isäni syöpä on eräänlainen kasvain myös omassa, ainokaisen lapsen rinnassani.  Toisaalla se laittaa kaiken uuteen järjestykseen, luuttuaa turhanpäiväisyydet taivaan tuuliin ja avaa silmät jollekin sellaiselle jota muuten ei näkisi: Ilolle, valolle. Niitä haluan täällä blogissakin vaalia ja asioiden kauneutta kuvata.  Elämä kyllä pitää huolen, että varjojakin piisaa.
Syövän seuralaisena saapuvat aina pelko ja toivo. Ne kiistelevät keskenään ja koko ajan jompi kumpi on niskan päällä. Pelko on voittanut toivon monta kertaa, kannan sitä mukanani päivästä päivään. Tänään, kun taivas on harmaa ja istun tässä pelkoni kanssa, odotellen uusimpia uutisia lääkäristä halusin toivottaa voimia ihan jokaiselle joka on pysäytetty tai pysähtynyt samojen kysymysten äärelle.
Pidetään itsestämme(kin) huolta.

14 kommenttia:

  1. Minulla on ollut samanlaisia tuntemuksia oman vaarini sairastaessa myös keuhkosyöpää 60-luvulla.Vaari oli minulle hyvin tärkeä ihminen,isää kun ei ollut olemassa minulle, vaikka olikin kyllä jossain päin maailmassa. Olin tuolloin nuori tyttö ja pohtimassa ja miettimässä omaa ammattiani. Vaari oli loppukuukausina vuorotellen sairaalassa ja kotona äitini ja mummon hoidossa.Itse olin töissä toisella paikkakunnalla, mutta kaikki vapaapäivät vietin kotonani ja taluttelin vaaria ulos istuskelemaan penkille omenapuun varjoon. Se oli vaarin lempipaikka. Olihan onneksi kesä. Vaari kuoli elokuussa. Siitä sain ajatuksen, että hoitoala on minun oma alani ja koskaan en sitä päätöstä ole katunut.
    Näin oma vaarini antoi minulle omaan ammattiini suunnan.
    -MUR-MUR-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus nämä ikävätkin tapahtumat johdattavat meitä oikeaan suuntaan <3 Kiitos kun jaoit tarinasi

      Poista
  2. Teksti oli kun omani. Tunsin lähes joka sanan omakseni. Kävin läpi samoja tuntemuksia ja ajatuksia kun äitini sairasti. Äitini ehti sairastaa yli 6 vuotta ennen kuin tauti vei voiton. Niiden vuosien aikana tautiin ehti tottua, se oli läsnä arjessa mutta sen kanssa oppi olemaan. Siellä se välillä myllersi ja sitten se hiljeni taas hetkeksi. Sitten se päätti räjähtää käsiin ja se olikin lopun alku.

    Edellinen kommentoija kertoi että hänen vaari antoi hänelle ammatin. Minun äidin sairastuminen vei minulta ammatin. Olen ollut hoitoalalla ja äitini taistelun seuraaminen vierestä musersi minut täysin. Uuvuin sairauksiin ja niistä tuli minulle peikkoja. Tavatessani kuolevaisen niin kävin aina uudelleen kaiken äitiini liittyvän läpi. Näin niin paljon tuskaa ja kärsimystä. En pystynyt enään luotsaamaan ja tukemaan heitä läpi vaikeitten aikojen niin kuin olisin halunut. Työni sitoi minua niin vahvasti kuolevaan ja omaiseen, olin linkkinä joka paikkaan ja olin aina käytettävissä. En pystynyt enää vetämään rajaa työ-minääni ja yksityis-minääni kun joka kerta kävin läpi suruprosessin uudestaan ja uudestaan. Tunsin olevani epäonnistunut. Tiesin hoitavani työni hyvin mutta itse romahdin joka kerta... En jaksanut, en jaksa edelleenkään.

    Nyt olen siirtynyt eteenpäin, uutta ammattia kohti.

    Toivon teille voimia elämään sairauden rinnalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksistasi! Luulen, että syövän kanssa tai sen lähellä eläminen on aika usein samanlaista ja siinä koetaan yhteisiä, ymmärrettäviä tunteita. Sinulla on kyllä aika kuluttava kokemus takana! Ei ole ihme, että väsyit! Onneksi näit itse tilanteesi ja ymmärsit hakeutua pois sellaisesta noidankehästä, joka olisi voinut niellä sinut kokonaan! Ihminen on rajallinen... minäkin koitan oppia joka päivä armeliaisuutta itseäni kohtaan :) Koko sydämestä toivon onnea uusiin valintoihisi!!

      Poista
  3. Toivotan myös paljon voimia täältä isällesi ja teille!

    Itse en ole joutunut kokemaan läheisen taistelua syöpää vastaan. Olen kuitenkin vuosia hoitanut saattohoidossa. Tänä keväänä kun palasin keikkailemaan hoitovapaalla jouduin tosissaan sen kysymyksen eteen jaksanko henkisesti sitä työtä enää? Vaikeimpia on olleet minulle nuoret ihmiset, jotka sairastuvat ja tottakai myös vanhemmat. Se kasvain todella menee minne se tahtoo, eikä kysele keneltäkään mitään lupaa mihinkään. Minulle myös oli vaikeaa kohdata surevia ja väsyneitä omaisia.


    Vaihdoin osastoa nyt toukokuussa ja jaksan henkisesti paremmin tehdä työtäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen aina ihmetellyt miten saattohoitoa työkseen tekevät jaksavat? Kun toivoa ei siinä kohtaa kuitenkaan enää ole...ja omaiset hakevat paljon tukea. Ehdottomasti aliarvostettua, äärimmäisen vaativaa työtä!! Varmaan sitä ei kukaan jaksa tehdä vuosikausia? Ainakin välillä on hyvä tehdä jotain valoisampaa. Vaikka levollinen kuolema ja kivunlievitys ovat nekin tavallaan hyviä asioita..mutta niiden lähellä jatkuvasti oleminen ei voi olla vaikuttamatta ihmiseen jollain tavalla! Onneksi olet nyt saanut vähän välimatkaa kuolemaan. Voi hyvin!

      Poista
  4. Täältä kans voimaannuttavia ajatuksia kaikille. Olen kokenut oman äitini sairastumisen ja poismenon 5 kk:n päätä diagnoosista. Edelleen se on itkun paikka, kun mietin mitä sen 5 kk:n aikana läpi piti kenenkin käydä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 5kk on varmaan lian lyhyt aika, jotta aivot edes teoriassa ehtisivät prosessoida asiaa? Minulla kesti suunnilleen niin kauan edes käsittää, että isäni on näin vakavasti sairas! Nyt yli kahden vuoden aikana on ajatukseen jollain tasolla sopeutunut, mutta mihinkään ei voi tuudittautua. Runoilija Maaria Leinonen sanoo, että itku on sielun hengitystä...sitä ei pitäisikään padota. Onhan itselle rakkaan ihmisen menettäminen äärettömän surullista! Tuntuu että nyky-yhteiskunnassa surukin pitäisi surra pikavauhtia pois ja jatkaa eteenpäin :(

      Poista
  5. Saattelin aikoinaan omien vanhempieni viimeset hetket ja tiedän ettei sitä tunteiden kirjoa voi tietää mitä läpikäytte, voimia koko perheelle!
    Toivottelen Enkeleitä elämäänne Mirkku

    VastaaPoista
  6. Jaksamista sulle raskaan asian kanssa.
    Omien vanhempiemme lapsiahan me kaikki olemme, ikään katsomatta. Mun isä kuoli jo 42-vuotiaana sydänkohtaukseen. En jotenkin koskaan oppinut isää tuntemaan, siitä ehkä olin surullisin isän kuoltua. Toivottavasti saat pitää isäsi kauan vielä lähelläsi.Minä ajattelen asian niin, että isäni, vaikka poissa onkin, on aina mukanani sydämessäni.
    Enkeleitä matkaasi!
    t. Eija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eija! Näinhän se on, muistoja ei kukaan voi viedä pois. Minäkin toivon, että jäähyväisten aika ei olisi vielä lähellä...

      Poista
  7. Voimia ja halauksia, Elina. En osaa edes kuvitella, mitä kaikkea joudut käymään läpi... Jaksamista! <3

    -Päivi-

    VastaaPoista
  8. Kiitos päivi! Ihanaa kun olet löytänyt tänne!!! Halaukset vastaanotettu.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.