perjantai 28. joulukuuta 2012

Ja joulu sitten tuli, kuten se aina tekee. Se näytti samalta, tuoksui ja maistui samalta, sen äänet olivat tutut: laulut ja naurut. Sen jälkeen näytti samalta: Roskia täynnä oli lattia, lahjakääreitä ja punaisia naruja. Siinä oli kaikki kuten siinä pitikin olla.

Ja silti se oli jotain muuta jota ei koskaan ennen. Se oli joulu jossa sisälläni oli tyhjä aukko, jonne joulun valo ja lämpö eivät ulottuneet. Siellä satoi hiljalleen lunta, värisytti, mutta kukaan ei voinut poistaa vilua. Sellaista kylmää, jonka kohtaa, kun joku on peruuttamattomasti poissa. Ikuisesti. Kuin katselisi maisemaa lasin takaa, näkee kaiken, ymmärtää kaiken, mutta ihan kokonaan ei sitä tunne.

Sellaisia päiviä kului monta, hiljaisia. Päiviä jolloin ei ajattele mielestään mitään, mutta ajattelee lakkaamatta. Jäsentää uutta todellisuutta, hyväksyy. Tekee sopua peruuttamattoman kanssa. Olen ottanut joogan jokapäiväiseksi avukseni, antanut kehon taipua ja pysähtyä, jotta tunteet saisivat liikkua vapaammin. Se toimii.

Tänään heräsin hyväntuulisena, en ymmärtänyt miksi. Kävin ostamassa paidan hautajaisiin, pojille puvut. Kotimatkalla kaupasta sen huomasin: auringonpaisteen! Minä luulen, että isä lähetti sen minulle. Taivas oli niin kaunis! Hän halusi nähdä hymyni. Ja minä hymyilin hänelle, korkealle... melkein vilkutin.







Voikaa hyvin.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Tulkoon joulu

Lunta sataa hiljalleen, puurot on jo syöty, kalenterit avattu. Punaisia lakkeja hyörii pitkin tupaa, lapsia jännittää. Juhlapöytä on katettu tänä vuonna valkoisin linnuin ja säihkyvin kivin.
Katse nousee kohti korkeuksia tuon tuosta. Tulikin erilainen joulu, mutta joulu kuitenkin.
Tuokoot joulu jokaiselle sitä jota siitä etsii, lepoa uupuneille, rauhaa rauhattomille, iloa, ja valoa.
Teille kaikille!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kun tuuli käy hänen ylitseen..

Piti päivittää jouluaskarteluista, joulukorteista ja piparkakkutalosta. Lasten naurusta, tonttujen taiasta. Mutta tulikin sitten ihan muuta. Tuli puhelu, jonka jälkeen kaikki on peruuttamattomasti toisin ja minä olen lapsi ilman isää. Kolmen vuoden taistelu on nyt ohi, syöpä voitti. Se melkein aina voittaa, lopulta. Hirveän epäreilua.
Koko taistelun aikana en toivonut mitään muuta, kuin sitä, että jos ( ja kun) loppu tulee, se olisi lempeä. Tuudittaisi uneen huomaamatta, vähän yllättäenkin. En saanut sellaista loppua tälle tarinalle. Yllätyksen kyllä. Samalla huomasin, että ei tätä tarinaa voinutkaan käsikirjoittaa. Ei voinut kirjoittaa suruakaan siihen valmiiksi, vaikka niin paljon vähitellen itkin. Varastoon, valmiiksi. Melkein kolmen vuoden ajan. Että sitten ei enää tarvitse, nyt ei enää tarvitse. Ei se mennyt niin. Suru on jo täällä, en saanut sitä harhautettua. Enää voi valita vain sen miten sen kanssa alkaa elää. Millaisen suremisen taidon välittää lapsille. Hirveän monet ihmiset ovat tukossa ja lukossa, eivät enää osaa surra. Suru työnnetään taka-alalle, koitetaan lakaista pois, suorittaa jonkun tehokaan ja nopean kaavan mukaan. Korjataan pillereillä se mikä jää sielulta kesken.
Minä- olen päättänyt soljua aaltojen mukana, oli meri miten myrskyisä tahansa. Antaa tulla! Tähän minä haastan itseni, pelotta. Tiedän jääväni pinnalle.
Kotiin tulvii kukkia, olen siunattu monella rakkalla ystävällä jotka minua ajttelevat juuri nyt, näkevät vaivaa näyttääkseen sen, että kulkevat rinnalla. Lämpö ja huolenpito tuntuvat syvällä sydämessä saakka. Kiitän kaikkia minua ja perhettäni muistaneita.


Näin raukkamaisen taudin rinnalla kulkeminen on muuttanut minuakin matkan varrella toisenlaiseksi, totisemmaksi, kyynisemmäksi. Huolettomien päivien ilo on ollut vain välähdyksinä läsnä. Välillä on pelästynyt omaa nauruaan, kun on unohtanut hetkeksi sen, että selässä kulkee huolilla lastattu painava reppu.

Olen ollut niin monta sataa (tuhatta) tuntia huolissani, että olen jo tottunut siihen. Olen opiskellut tuntikaupalla tietoa syövästä, etsinyt ratkaisua, vaihtoehtohoitoja, lääkäreitä, homeopaatteja, akupunktiota.. Olen aina korjannut kaiken, olen aina ratkaissut kaiken. Minuun voi aina luottaa. En ole voinut hyväksyä, että tähän en pysty, ettei ole mitään keinoa. Miten sellaisen avuttomuuden kanssa eletään?

Ei isäkään siihen kyennyt, hän eli vielä täynnä suunnitelmia. Katse oli kohti joulua, ensi kevättä, uusia polkupyöriä... Puhuin hänen kanssaan iloisesti vain muutamia minuutteja ennen...hiljaisuutta. Jos vain olisin tiennyt, että ne sanat jäävät viimeiseksi, olisin valinnut ne toisin. Kertonut sen, että (välillä) vaikeakulkuisesta matkastamme huolimatta ja juuri siksi, hän on minulle niin rakas etten millään halua päästää hänestä irti... että minä tarvitsen häntä vielä. Kauan.

Mutta niin kaikki loppuu, hattu seisoo naulakossa, hanskat odottavat ovella, kahvi jäähtyy kuppiin.. Kaikki millä oli merkitystä vain hetki sitten on nyt täysin turhaa. Poliisit kaartavat isän pihasta, hautaustoimiston auto lipuu pihatietä. Hakevat uusia vainajia, kohtaavat uusia tilanteita. Epäuskoinen vaimo jää itkemään lohdutonta itkuaan tyhjään taloon. Koiranpentu hyppii vasten hänen jalkojaan, Toivo nimeltään. Mietin pitäisikö nimi nyt vaihtaa.
Kotona odottaa postilaatikossa joulukortti isältä. Elämäni viimeinen. Puristan sen rintaani vasten.

Kuolema on se puoli elämää, jota ei voi paeta.
Lupaa kysymättä se opettaa meille, että on asioita,
joille emme voi mitään, vaikka niin luulimme.
Mutta se ei ole koko totuus, sillä
jokainen loppu tuo tullessaa uuden alun.
(Stephanie Ericsson)

lauantai 8. joulukuuta 2012

Perusasioiden (=patojen?) ääreen

Istun sohvalla, kädessäni on kuuma glögi ja uusi kirja, takassa rätisee tuli. Lapsia on uitettu kylpylässä, nyt osa pelaa vieressä monopolia. On hyvä olla.
Kääriydyn torkkupeittoon, laitan villasukat jalkaan.
Uusi kirja odottaa että pääsen siihen käsiksi. Olen jo utelias sen suhteen.
Minusta tuntuu, että minua on jo pitkään kutsuttu matkalle, eteeni on avattu ovia ja ohikulkevat ihmiset ovat pudottaneet tielleni tiedonjyviä. Kaikella on ollut tarkoituksensa, silläkin että en kaikkea ole kuullut tai kuunnellut. Minua on haastettu miettimään hyvinvointia kaikilta sen osa-alueilta. Palaan perusasioiden äärelle, henkisen, fyysisen ja sosiaalisuuden kolmioon.
Tuntuu, että olen ottanut kasvatusasioissakin syvemmän näkökulman. Tehnyt pieniä ja suuria korjausliikkeitä säännöllisesti  jo parin vuoden ajan. Lukenut ja oppinut lisää. Ensin se oli siirtymistä luomuun ja luopumista eineksistä, uteliasta katselua kasvisten suuntaan, sisällysluetteloiden tutkimista ja lisäaineisiin perehtymistä.
Kauppareissut kestivät kauan mutta nyt jo tiedämme mitä ostamme. (ja joskus välillä lipsumme, sipsien suhteen tekee välillä tosi tiukkaa)
Tiedän jo, että (tarpeeksi) tummalla luomusuklaalla ja pähkinöillä herkuttelu on hyvästä.. :)

Sitten, kun minusta tuntui, että perusasiat olivat jo kunnossa alkoi kiinnostaa koko ravinnon suurempi merkitys. Sen ajatuksen kiteytyminen päässä, että OLET MITÄ SYÖT.
Ravinnon merkitys fyysisiin ja psyykkisiin sairauksiin avautui monelta taholta tietoisuuteeni. Antti Heikkilän ja Paula Heinosen ajatukset ovat tulleet tutuiksi, karppaukseen emme silti ole innostuneet. En ikimaailmassa uskaltaisi tehdä niin radikaaleja muutoksia lasten ravitsemuksen suhteen... ja silti samalla teen valintoja joka päivä. Rakennan heidän fyysisen kivijalkansa juuri nyt. Rakennan sen kehon ruuallani mistä he kasvavat. (talkoissa mukana toki koulu ja päiväkoti ymv.)
 Ei vain henkinen pääoma ja turva vaan samalla se kaikki muu... Nyt kun silmäni ovat auenneet hitaasti mutta varmasti tunnen valtavaa vastuuta... Mitä ihmettä olen aikoinani ajatellut ostamalla suklaamuroja aamiaiseksi? Tarjoamalla 100% vehnästä valmistettua paahtoleipää välipalaksi? Apua, taisin joskus ostaa jopa siihen päälle jopa suklaalevitettä! (montakohan e koodia siinäkin oli) Miksi meillä käytettiin niin monta vuotta ei-täysjyvä viljatuotteita? Miksi emme juottaneet lapsille luomumaitoa alusta asti? Olisiko pitänyt välttää soijamaitoa (ja muovipulloa), kun tyttäreni oli vauva?
Ihminen on mielenkiintoinen olento:
Se mitä joskus pitää hyvänä ideana voi toisella kohtaa elämässä tuntua järjettömyyden huipulta!
(No, olihan tupakkakin joskus olevinaan terveytuote)
Samalla oma asenteeni muihin ihmisiin, jotka olivat aikaani paljon edellä, on joutunut tarkastelun alle. Muistan kun ystäväni soitti ja pyysi katsomaan minua tv ohjelmaa ruuan geenimanipuloinnista. (Vuosia sitten.) En koskaan katsonut sitä enkä ollenkaan tajunnut mitä tekemistä koko asialla olisi minun kanssani? Mehän syötiin jo terveellisesti, asumme Suomessa. Miten minua liikuttaa joku jenkkien viljelyjuttu? Taisin vähän (paljon) tuhahdella. Asia muistui mieleeni tänään kaupassa, kun ostin itselleni koemielessä mantelista tehtyä maitoa. Vieressä olevat soijamaidot toistivat tekstejä, että eivät sisällä geenimanipuloitua soijaa. Automatkalla koitin kysellä aiheesta mieheltä, olimme molemmat aika pihalla. Olisinpa katsonut sen ohjelman silloin niin nyt tietäisin asiasta enemmän. Tähän pitää myös perehtyä... että onko soija siis hyvä vai paha?
Toinen ihmettelyn aika koitti, kun tapasin äidin joka suvun vakavien mielenterveysongelmien vuoksi oli jättänyt kokonaan perheensä ja kahden lapsensa ruokavaliosta pois viljat ja maidon. En ollut koskaan sitä ennen kuullut että sellaisella tempulla voitaisiin vaikuttaa lasten mielenterveyteen. Olin aivan varma, että hän on väärässä.(olenhan minä sentään mielenterveystyön ammattilainen ;) Kunnes luin, opin lisää ja tajusin hänen pointtinsa. Hämmästyin! (Ravintoasiat näyttävät puhututtavan myös adhd:n ja autismin yhteydessä)
Aion kyllä jatkaa matkaa, oppia jatkossakin ja samalla tajuta kaikesta taas niin paljon vähemmän, niinhän se menee.
Tuntuu, että koko ajan tulee uutta tietoa, vitamiinit ja ravintoasiat ovat tapetilla. (vai kiinnitänkö niihin vasta nyt huomiota?) Jokainen tietää jo, että ainakin d vitamiinia pitää syödä, E621 karttaa, aspartaamiin suhtautua varauksella, valkoista vehnää väheksyä, suolistoa vaalia ja alkoholia välttää. Mitä kaikkea muuta vielä seuraakaan? Se on mielenkiintoni kohde juuri nyt. Mietittekö te joskus näitä juttuja vai meneekö ihan yli hilseen? Olisi todella mielenkiintoista kuulla ajatuksianne.
En edes yritä keksiä mitään aasinsiltaa ravitsemuksesta tähän peuraan (koska en edes syö riistaa)... mutta rakastan peurakoristeita! Tämä on uuden kynttilänsammuttimen pää. (Etolasta) Niin kaunis! Harmi vaan, kun meillä niin kauhean moni haluaa puhaltaa aina kynttilät, että taitaa jäädä koristeeksi..
Tunnelmallista ja terveellistä iltaa jokaiseen kotiin, huomenna saa sytyttää toisen adventtikynttilän... joulu lähestyy.. <3

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Joulu hiippaili tupahan

Joulu hiippaili tupaan. Pakkanen narisutti nurkkia ja paukutteli puita, mutta meille alkoi jo joulun lämpö. Kynttilänvalossa puuhasteltiin, pientä pikkujoulukuusta koristettiin. Jokainen lapsi taikoi siihen koristeet, malttoi olla maistamatta.


Pieni ja soma kuusi "kadettiin" Ikeasta, eipä uskoisi muoviseksi...monen vuoden iloa tästä riittää!
Kuusen alla pienet hiihtäjät hiihtävät jokajouluista matkaansa. (öisin varmasti supattavat keskenänsä)
Ensimmäisen adventin kunniaksi yhdessä valmistettiin lasten toivepäivällistä: pizzaa ja limsaa!
Vanha adenttipossu kaivettiin kaapista kunniatehtävää vastaanottamaan.
Joululauluja kuunneltiin, tanssittiin ja laulettiin. Odotusta täynnä jo isot ja pienet, kirjeitä joulupukille siellä ja täällä...millä malttaa vielä monta viikkoa? Äidille odotuskin on jo se joulu, ja ehkä eniten juuri se.
Ihanaa ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Paluu isänpäivään

Pitää vielä palata ajassa taaksepäin ja isänpäivän viettoon. Sain kuin sainkin vielä yhteisen isänpäivän oman isäni kanssa! Voi onnea!
Traditioksi on jo muodostunut kutsua isä ja vaimonsa syömään ja näköjään tarjota aina samaa ruokaakin! (= mielikuvitukseton emäntä)
Feta-Rucolasalaattia, kermaperunoita ja burgundinpataa! Aina yhtä toimiva setti. Ja jälkiruuaksi aikas monta jäätelöannosta... (ne eivät siis ole tässä kaikki..)
kera kahvin tietysti! Sitä on nyt ilo keitellä, kun ostaa pamautettiin ehkä maailman suloisin kahvinkeitin.. Onneksi vanha hajosi, tätä olin katsellut jo pitkään. Samaan sävyyn löytyi myös termarimuki.. very pink!


Väkeä oli sitten jo niin paljon, että piti kantaa keittiöön yksi lisäpöytä! Vähän murehdin, että kuka siihen suostuu menemään istumaan, mutta lopulta pikkupöydän paikoista taisteltiin! Hyvä homma sillä tämä ratkaisu pitää varmaan viritellä joulunakin... Kuva on suppurainen, sillä ilma oli synkkääkin synkempi! (uusi Mailegin joulukalenteri saapui postista ja jäi jo tuohon vitriiniin odottelemaan kärsimättömänä joulukuuta )
Ihania lahjoja ja kortteja olivat lapset askarrelleet! Sain tekijältä luvan jakaa tämä kanssanne:

Kyllä siinä silmiä pyyhittiin..
Ihana päivä taittui iltaan kiitollisuutta sydän täynnä.
Carpe diem.. siinä isänpäivän teema.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Wau mikä Olga!

Eilen illalla koitin julkaista varmaan 50 kertaa ajatuksia uusimman Me naiset lehden jutusta, jossa Olga Temonen kertoo prosessistaan sijaisäitinä. No, kone oli toista mieltä asiasta ja vaikka miten muokkailin niin loppupään rivit seikkailivat omia polkujaan ja kone herjasi virhettä.. No, uusi yritys tänään.

Tottakai, kun otsikko kirkuu, että " Olen ollut huono sijaisäiti" niin oikeestihan on ollut hirveen hyvä. Mutta miten hyvä, sitä en olisi uskonut tästä Olgasta! Nostan hattuani hänelle.
Jutussa nousee esiin myös tärkeä näkökulma sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien yhteistyöstä, siitä kun ei tarpeeksi puhuta ja silti se yhteistyö tai edes pyrkimys siihen, on juuri se, joka kääntyy aina lapsen eduksi.
Välillä lehtijutuissa annetaan sellaista kuvaa, että biologinen perhe jää jonnekin takavasemmalle sijoituksen jälkeen, mutta eihän sen niin kuulu mennä! (Tottakai joskus käy niin vaikka tekisi mitä, mutta yrittää ainakin pitää) Sijaisvanhemmuus ei ole sama asia, kuin adoptio. Se voisiko se joskus johtaa adoptioon Suomessakin, on uusi näkökulma jota varmasti jossain kohtaa työstetään, mutta siihen saakka sijaishuolto on tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi ja lastensuojelulain tavoite on aina perheen jälleenyhdistäminen. (Tottakai lapsen etu aina huomioiden) Joskus minusta tuntuu, että sijaisvanhemmille ei tätä tarpeeksi korosteta, kun perheistä on niin kova pula. (Olenko väärässä?)
Olga vaikuttaa jutun mukaan rohkealta, herkältä ja innovatiiviselta äidiltä, joka aidosti ajattelee lapsen parasta, vaikka se olisi ristiriidassa hänen oman tarpeensa ja tunteiden kanssa.
Voiko sijaisäidiltä enää enempää vaatia? Ei voi!
Toivotan koko sydämestäni rohkeutta ja voimia Olgan perheelle, onnea uuteen odotukseen ja pienille tytöille kaikkea hyvää (liian) suurten asioiden äärellä.
Olisi mukava kuulla mitä ajatuksia juttu teissä herätti!
Nyt hattarkone hurisemaan, meillä on tänään "bileet", vinkki alla..
Yks tonttukin osalistuu! :)

torstai 15. marraskuuta 2012

Hämärässä

Tervehdys!
Täällä hyssytellään hämärässä, lapset ihmettelevät joka iltapäivä mikä vuorokaudenaika on menossa! Ikkunasta katsottuna sitä onkin mahdotonta päätellä, kun kello 16 on käytännössä jo yö... Mutta ainakin voi sytytellä kynttilöitä.

Taisin ottaa vähän varaslähdön, mutta oli jo aivan pakko laittaa olkkarinkin ikkunaan jotain valoa.. Toisaalta, kun viime viikolla olin lenkillä niin näin ihmisten ikkunoissa jo kynttelikköjä... Omasta seulastani läpi menivät nämä lumihiutaleet, mutta kyntteliköt jäivät odottamaan joulukuuta :)
Eihän tästä pimeydestä muuten selviä!

Bloggeri on temppuillut kanssani koko illan, nyt luovutan tähän :) Hyssytellään harmaudessa viikonloppua kohti!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Hentoinen harmaa

Tänään on ollut sopivan utuista ja hiljaista. Perheen ehdottomasti äänekkäin pikku-pöpisijä on viikonlopun pois, sen todella huomaa. Päivän haasteena on ollut tarjoilla lapsille pitkästymistä. Tänään ei ole kiire minnekään, ilma ei kutsu ulos, radiot ovat kiinni, kaupat ovat kiinni.
Kekseliäimmät ovat jo leiponeet pellillisen muffinsseja, toiset pelanneet erän korttia.
Minä olen saanut pitkän tauon jälkeen kamerani kuntoon ja katselen harmautta sen läpi.
Ikkunasta aukeava maisemani, katselen aina tätä samaa puuta, kun joogaan ikkunan edessä, vakiopaikallani. Teen samoja liikkeitä viikosta (ja jo vuodesta) toiseen,mutta puu muuttuu vihreästä valkeaan. Minulla on joogaamiseeni ristiritainen suhde. En millään jaksaisi tehdä sitä (sillä minulle henk.kohtaisesti laadittu ohjelma kestää tunnin) mutta en millään voi olla pitkään tekemättä. Se tarjoaa ratkaisun lähes jokaiseen henkiseen tai fyysiseen lukkoon. Miten se voikin toimia niin monella tasolla?
Mutta maisemat ovat ihania, niissä ei tarvitse ajatella mitään.

Ikeaan on tullut näin kauniita tarjottimia. Ostin sen ensin seinälle magneettitauluksi, mutta se saikin jäädä tähän pöydälle. Iltaisin kilpaillaan siitä kuka saa sytyttää kynttilät.
Olen aina kammonnut marraskuuta mutta tänä vuonna olen päättänyt selvitä pimeydestä yksinkeratisella reseptillä: Villasukissa, kynttilöitä polttamalla ja varaamalla pikkuloman kylpylään.


Lempeän harmaita hetkiä hetkiä sinulle toivon <3
Elina
p.s Mies oli käymässä mökkityömaalla. Runkopuut ja kattotuolit ovat paikoillaan! Hurraa! Otti kännykällä kuvia, tässä yksi vesirajasta otettuna. (Rajatkaa silmistänne etualalla olevat vanhan tallin jäänteet) Olen innoissani, jotain tapahtuu, tekisi mieli hyppiä tasajalkaa! Toi parvikin tuntuu jo nyt niin kivalta.. oi kuinka kiva nähdä siellä sitten se pyöreä ikkuna... Ensi viikolla pitää tietää rakennuksen ulkomaali. Olen ihan liikaa kahden vaiheilla tehdäkseni päätöksen. Olisiko rantasauna savunharmaa (sama väri kuin ulkohuussissa) vai melkein mustanharmaa? Täytyy varmaan lopulta heittää kolikkoa!


p.p.s Huom, käykääs lukaisemassa tuosta sivupalkista Himalajan nauru-blogin naurujoogahasteesta, mielenkiintoista..taidankin lisätä vielä sen marraskuun selviytymispakkiini.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Nurinaa ja narinaa

Syksy alkaa hiipiä taloon ja maisemaan. Tuntuu, että tämän sateisen kesän jälkeen en ole ihan vielä valmis ottamaan sitä vastaan, niin paljon on jäänyt vajetta valosta ja lämmöstä.. Varmaan siksikin nurisuttaa tuo meidän rantasauna-työmaa..

Olen odotellut täällä kuumeisesti, että pääsisin päivittelemään kuulumisia rannasta ja saunan rakennuksesta, mutta voi että miten turhauttaa tämä rakennuskulttuuri, johon jatkuvasti törmään.. Työmaalla kaikki seisoo, ukkoja ei näy, tavarat kastuvat pihassa. (juu, ne pyöreät erikoistilausikkunatkin, voi hitsit!) Viime viikolla tartuin itse jo luuriin ja ihmettelin aikatauluja. Samalla pelkäsin suututtavani urakoitsijan niin, että eivät tule enää ikinä. Kireydestä huolimatta koitin siis teeskennellä edes hieman ystävällisempää ihmistä. (huonosti) Hän vähän kummasteli soittoani, että eikös se ensi keväänä vasta ala se mökkikausi... En MITENKÄÄN kehdannut sanoa, että juu juu, mutta mä ajattelinkin tässä jo joulusaunan lämmittää...(Kun kerran verhot ja taulutkin on jo valmiina)
Kai se on niin, että raksamiehistä on tullut jotain niin korvaamatonta, että he voivat sanella aikataulut mennen tullen. Olen huomannut saman jo ennenkin. Kun joku sitten saapuu työmaalle niin pitäisi olla kiitollinen? Sähkömiehen ilmestyminen on jo ihme, kuin joulupukin saapuminen. Missä työssä me naiset käyttäytyisimme samoin? Voisiko joku kampaaja vain ilmoittaa, että kuule, se värjäys ei käykään tällä viikolla, tuli muita hommia, katsotaan jos joku ehtisi ensi viikolla...
Perustukset ovat sentään paikallaan. Takaosassa sauna ja pesuhuone, etuosa on takkahuonetta.
Tänään ovat miehet kuulemma ilmestyneet paikalle 2vkon tauon jälkeen ja aloittaneet rungon pystytystä, se oli hyvä uutinen! Jotenkin vasta seinät tuovat sen tunteen, että tästä tulee jotain :) Opettelen siis tässäkin asiassa kärsivällisyyttä, joogaan, sytytän kynttilät. Ajattelen teitä kaikkia, hengittelen, hymyilen.
Voikaa hyvin!


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Terveiset Kreetalta!

Terveiset lomalta! Vietimme viime viikon Kreetalla, jo tutuksi tulleella saarella. Aurinko helli meitä matkalaisia ja suolavesi huuhtoi pois sateisen kesän harmitusta.
Matkaseurueemme oli suuri joten oli onnekasta että säästyimme kaikilta kolhuilta, palamisilta, korvatulehduksilta, mahataudeilta jne. No, kyllä me aikuiset haukkana vahdimmekin katrastamme, illalla oli niin väsynyt kaikkeen varjelemiseen, että uni tuli itsellekin jo ennen kymmentä!
Muutamana päivänä ajelimme pitkin saarta, ylös ja alas.
Maisemat ovat siellä henkeäsalpaavat, joskin tietkin..
Kävin myös toistamiseen Kalivesin kylässä, se on jotenkin lumonnut minut... Vuosi sitten rakastuin siellä autioituneeseen huvilaan. Tottakai piti käydä katsomassa joko se olisi saanut uudet asukkaat...

Mutta se oli yhä autio, rautaportti visusti ruostuneessa lukossa.
Haluaisin tietää talosta enemmän! Se vaivaa minua.. Haaveissani avaan ikkunaluukut, joihin olen ripustanut valkoiset ohuet verhot ja katselen aamulla loputonta, kimmeltävää merta ennen kuin kävelen lähileipomoon hakemaan aamiaista. Matkalla sinne tervehtisin tätä pientä karvaturria..

Miten korutonta ja kaunista. Talo ja kuja jonka varrella se sijaitsee on piirtynyt mieleeni. Mitä mahdan ajatella jonakin vuonna, kun palaan Kalivesiin ja talo on kunnostettu tai pahimmillaan purettu. Jos matkustatte sinne ja näette kylässä, aivan rannalla vaaleanpunaisen talon jonka villiintyneessä puutarhassa kukat kukkivat, niin kertokaa mitä "hänelle" kuuluu.
Haluaisin olla kertomassa sisutuslehdessä tarinaa, jossa pariskunta rakastui palavasti vanhaan taloon ja päätti hankkia sen itselleen ilman järjen hiventäkään ja kunnosti siitä itselleen unelmiensa piilopaikan. Ongelmana "vain" se, että mieheni mielestä talo ei erityisemmin puhuttele häntä,( ei vaikka kuinka koitan pyytää hiljenemään talon edessä ja kuuntelemaan sydämen ääntä!)hänen mielestään Kreikka ei ole sijoituskohteiden ykkösmaa, (kummallista niuhotusta jos nyt vähän tarvitaan lainaa naapureilta)  eikä meillä oikeasti olisi ikinä taloon varaa (vaikka tästähän saisi varmasti erittäin tuottavan Bed&breakfast/joogaretriitti paikankin) ja lisäpointtina se,että hänen mielestään paikallinen rakennuskulttuuri ei vakuuta ketään.(Hei, eihän Roomaakaan rakennettu päivässä). Niinpä matka jatkui taas eteenpäin. Lapset säestivät isää vieressä: Äitiii, sä oot ihan hassu, toihan on kauhee rötiskö!

Mutta, unelmia ja ihan päättömien ratkaisujen haaveita pitää jokaisella (naisella) olla. :)
Voikaa hyvin...haaveilemisiin!



torstai 6. syyskuuta 2012

Syksyssä parasta on katsella takan loimua kesän jälkeen. Kädessä kuppi luomukaakaota ja päälle omenapiirakkaa oman pihan omenoista...